Uudenvuodenlupaus

Vuoden viimeinen kirjoitus, joten tapana olisi kai tehdä hassuja lupauksia elämänlaadun kohentamiseksi. Näin kirjalliseen muotoon painettuna ne saattaisivat jopa jäädä mieleen paremmin kuin huomisyön pikkutunteina mongerrettuina. Harmi vain, etten polta ja juonkin vain suhteellisen harvakseltaan (itsepetos - paras petos), joten helpot ja perinteiset suomalaislupaukset eivät ole oikein käyttökelpoisia. Mutta mitä helvettiä? Miksi lupaisin yhtään mitään? Lopetan armeijan ja jätän hakematta kouluihin, mikäli ratkaisut tuntuvat päätöksentekohetkillä oikeilta. Mitä suotta rajoittaa elämäänsä konkreettisilla lupauksilla, joiden mahdollisista syistä tai seurauksista ei ole vielä hajun häivääkään. Lupaan tekeväni vain järkeviä päätöksiä, minkä noudattaminen onkin taas tulkinnanvaraisempi juttu, mutta ainakin yritän parhaani. Siis lupaan yrittää parhaani.

Rätinää ja pauketta

Olen vähän kahden vaiheilla, pitäisikö tehdä suuria sijoituksia, ja ostaa jokunen uudenvuoden pommi vaiko ei. Hyvässä lykyssä kai vain ampuisin itseltäni tai joltain toiselta silmät päästä, mutta olisihan se silti ihan mukavaa käydä tuhannen tuubassa lähettämässä euroja taivaan tuuliin. Siitä tulee niin miehekäs olo, kun saa tuhlata rahoja aivan merkityksettömiin asioihin. Koko rakettishowhan on pohjimmiltaan pelkkää pullistelua. Naapurit käyvät koko illan huimaa varustelukilpailua äkäisillä anopeillaan ja karmeilla kanuunoillaan, mutta homman ydin ei ole hienoissa valoefekteissä, vaan niiden väleihin kätkeytyneissä piilolauseissa, jotka suorastaan huutavat: "hei katsokaa, kyllä mulla on rahaa!"

ALE!!!

Päivän shoppailureissu takana, ja olo on sen mukainen. En jaksa kirjoittaa mitään järkevää. Ostin jotain rättejä, joista todennäköisesti suurin osa paljastuu käyttöönoton yhteydessä vääränkokoisiksi, eikä kaupassa huomaamatta jääneiltä ratkenneilta saumoiltakaan voitane välttyä. Niin käy aina. Kaupassa täydellisiltä vaikuttaneet kuteet paljastuvat kotona täysiksi susiksi. Onneksi harrastan vaatehyllyn täydentämistä vain kahdesti vuodessa: kesä- ja joulualen aikaan.

Stressi iskee

En tajua, miksi joulu yleisesti mielletään stressiä aiheuttavaksi juhlaksi. Päinvastoin. Siihenhän on lähes jokaisessa perheessä muodostunut tietty kaava, jota orjallisesti noudattamalla saadaan onnistuneet pirskeet aikaan. Ei tarvitse ajatella, ja niin on paraskin, vaan tehdä vain kaikki samoin kuin aiempina vuosina. Helppoa kuin kinkunsyönti.

Sen sijaan vaikeimmin vietettävän kansanjuhlan tittelistä kamppailevat tasapäisesti viinan kanssa läträämiseen läheisesti liittyvät meiningit eli vappu, juhannus ja uusivuosi. Jokaista edellämainittua mietitään jo paria kuukautta etukäteen, ja auta armias, mikäli viikkoa ennen h-hetkeä eivät yksityiskohtaiset suunnitelmat ole valmiina, niin päähän siinä halkeaa. Itselläni uudenvuoden menomesta on vielä jokseenkin epäselvä, mutta olen onnistunut sulkemaan asian aika hyvin mielestäni ja lohduttautunut vanhalla totuudella, että vain amatöörit ryyppäävät juhlapyhinä. Suomalaiset tosimiehet juovat vaikka keskellä viikkoa.

Ohi on

Vaikka nyt virallisesti vietetäänkin toista joulupäivää, niin kyllä ainakin tässä huushollissa joulun voidaan katsoa päättyvän aattoon. Tarkemmin sanottuna siihen hetkeen, kun viimeinenkin paketti avataan, ja todetaan lahjasaaliin entisestään pienentyneen aiemmista vuosista. Omien lahjojeni lukumäärä oli laskettavissa yhden käden sormilla, mikä kai kertoo tilanteesta kaiken olennaisen. Toista olivat ajat, jolloin pientä poikaa ei edes näkynyt lahjaröykkiön keskeltä. Toisaalta arvollisesti ollaan varmaan entisaikojen tasolla, ehkä ylempänäkin joten sikäli ei ole syytä vaipua epätoivoon.

Silti joku matematiikkanero voisi kehittää kaavan, joka kertoisi, miten fyysinen ikä ja lahjojen lukumäärä korreloivat keskenään. Entä ovatko perheessä käyvän joulupukin vyötärönympärys, piin likiarvo ja lahjakääröihin pakattu rahamäärä jotenkin yhteydessä toisiinsa? Eilisillan liikuttava leffa "Kaunis mieli" pisti miettimään edellämainittujen kaltaisia kysymyksiä.

Kattilat täynnä puuroo

Ihminen on ehkäpä luomakunnan ainoa olento, jonka toimissa ei ole välillä järjen häivääkään. Huomenna kaikki syövät itsensä muodottomiksi palloiksi, jotta siitä saa hyvän kimmokkeen liittyä ensi kuussa Painonvartijoihin. En tajua. Vaihtelun on kai todellakin pakko virkistää. Ilmeisesti on hienompaa lihoa ja laihtua vuorotellen kuin kulkea puntarilla kultaista keskitietä. Pitkän kaavan kautta aion itsekin elintasokumpuani kasvattaa, sillä pian saan kuitenkin järjestettyä liikuntaa ihan pyytämättä.

Joka tapauksessa hou hou ja hyvät joulut joka iikalle ja iinalle.

Hetki lähenee

Rapiat kaksi viikkoa armeijan alkuun. Tunnelmat nousivat piirun verran ylöspäin viime viikolla järjestetyn infotilaisuuden myötä, kun laitoksesta luotiin astetta positiivisempi ja inhimillisempi kuva, johon aiemmin olin varautunut. Välillä tulee silti hetkiä, jolloin vitutus tai asiaankuuluvammin sanottuna hajotus saa jo etukäteen vallan pääni sisällä. En pelkää metsässä rämpimistä tai jäiseen maahan poteron kaivamista, vaan syyni ovat puhtaasti poliittisia, jos näin voidaan sanoa. Koko armeijan ideologia vain on lähes täysin ristiriidassa omani kanssa. Tuntuu niin turhalta viettää vähintään puoli vuotta paikassa, jonka kiistatta perimmäinen tarkoitus on tappamisen opettaminen. Katson metsästäjiäkin hieman nenän vartta pitkin, saati sitten ihmisten lahtaajia. Myöskään armeijan perusperiaatteet kuten oman ajattelun tukahduttaminen ja yhteisön edun meneminen yksilön edun edelle eivät hirveästi nostata tunnelmia allekirjoittaneessa.

Turha silti jäkistä. Siviilipalvelus olisi intin laillinen vaihtoehto, mutta päätin jo hyvissä ajoin jättää sen kortin katsomatta. En siis sillä, ettäkö pitäisin sivarin käyneitä jotenkin alempiarvoisina, vaan päinvastoin, sinnehän hakeutuvat vain ennakkoluulottomimmat tosimiehet, joilla on munaa sanoa EI Suomen vanhakantaiselle asevelvollisuusjärjestelmälle. Ehkä pitäisi äänestää tulevissa vaaleissa vihreiden Heidi Hautalaa, jonka yhtenä vaaliteemana on yleisen asevelvollisuuden lakkauttaminen. Ase käteen vain niille, jotka oikeasti osaavat ja haluavat sitä käyttää.

Kolme yötä jouluun

"Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen, kun näin silmät tonttusen."

Yllä on tuttu, mutta sisällöltään lähes poikkeuksetta väärinymmärretty joulubiisi. Sen oikea esittämisajankohta on nimittäin vasta huomenna, ei tänään, vaikka äkkiseltään niin voikin virheellisesti tulkita. Mikäli et usko, niin lue huolellisesti biisin sanat. Kiinnitä huomio erityisesti keskimmäisen lauseen viimeiseen adverbiin.

Hei, me kirjoitetaan päiväkirjaa!

Teinien kansoittama IRC-galleria on lähtenyt mukaan blogi/verkkopäiväkirja/päiväkirja-villitykseen, mikä kai tarkoittaa sitä, että viimeistään nyt alkaa olla epätrendikästä rustata omia ajatuksiaan näytölle kaiken kansan luettavaksi. Voihan pahus, pitääkö sitä ihan lopettaa hyvin alkanut kirjoittelu armeijankin jo häämöttäessä lähihorisontissa. Eipä sentään, sillä todennäköisesti 90% edellä mainitun paikan kirjoituksista on "ihkuu kävin paskalla, pyyhin perseen, vähän tuli housuunki" -tasoa, joten samaan kategoriaan lokeroitumisesta ei pitäisi olla pelkoa. Nopea tutustuminen satunnaisotannalla valittuihin galleriapäiviksiin nostaa esiin kolme toistuvasti ärsytyskynnyksen ylittävää tekijää:

1) Kliseinen "rakas päiväkirja" -aloitus toimii vitsinä kerran, mutta muuttuu mauttomaksi, mikäli sitä ei ymmärrä lopettaa. Onhan tuon siis oltava vitsi, onhan?
2) Pisteiden, pilkkujen ja muiden välimerkkien jälkeen saa painaa välilyöntinäppäintä. Putkeenkirjoittaminen ei mene koskaan ihan putkeen.
3) Miksi kirjoittaa, mikäli kirjoitettavana on vain, ettei ole mitään kirjoitettavaa? (Lievää itseironiaa ilmassa - toim. huom.)

Kielioppisäännöistä voisi paasata sivutolkulla, mutta enpä ryhdy rakentamaan uutta Iisakin kirkkoa itselleni. Kai teinit joskus oppivat.

JEE! IHQ ILKKA!

Eilinen Idols-voitto meni oikeaan osoitteeseen. Tuollaisia persoonattomia Katreja mahtuu 13 tusinaan, kun taas selkeästi huumorilla itseensä ja koko kilpailuun suhtautunut Ilkka saattaa oikeasti olla jonkinmoinen piristysruiske muuten niin tosikkomaiseen popmusiikkigenreen. Laulutaidoillahan ei ole mitään merkitystä, sillä nykypäivän miksaajat saavat harakankin kuulostamaan levyllä todelliselta kultakurkulta, eikä humalaista kansaa kiinnosta, vetääkö laulaja keikoilla playbackinä vaiko ei.

Toivottavasti Idols jää nyt pitkälle tauolle, sillä taso putosi melkoisesti ensimmäisistä mittelöistä. Oikeastaan koko konsepti herätti jumalan asemaan korotettuja tuomareita myöten vain valtavaa myötähäpeää katsojassa. Ei enää lisää tätä, kiitos!

Elämä on

Pöristelin tänään autokoulussa toivottavasti viimeistä kertaa, kun vuorossa oli jarrutusmatkojen ja kaarreajon harjoittelua. Ilmeisesti ensimmäisen vaiheen jälkeen Opelin matkamittariin kertyneet 35 000 kilometriä eivät vielä käyneet rittävästä harjoituksesta. Yhtä tyhjän kanssahan koko homma oli, mutta onhan valtionkin jotenkin rahareikänsä paikattava. Mikäpä parempi riistokohde kuin ajokortti, kun ihmiset ovat muutenkin tottuneet maksamaan autoilusta reilua ylihintaa. Vaan mikäpä siinä, kerran ne autokoulu-, vakuutus-, vero-, bensa- ja automaksut vain kirpaisevat. Sen jälkeen elämä onkin yhtä juhlaa, kun pääsee siirtymään jouhevasti paikasta A paikkaan B. Coolia.

Päivän mietelmät

Pienissä huuruissa tulee aina mieleen loistavia ajatuksia, joista kuitenkin vain murto-osa kestää tarkastelun päivänvalossa. Arvelen kuitenkin viime viikonloppuna tajunneeni, milloin lapsuuden voidaan lopullisesti katsoa päättyneen. No tietysti silloin, kun ei enää tee hiukkaakaan mieli mennä kiipeilemään tiekarhun auraamaan lumikasaan.

Eilinen vaalikeskustelu oli aika tappavan tylsää seurattavaa. Katselin tosin vain ensimmäisen tunnin, jonka jälkeen siirryin Pahojen poikien pariin, muttei meno sen myötä ainakaan oleellisesti parantunut. Surkea leffa ja surkea väittely, jossa sympatiapisteet keräävä suosikkini Lahti sai muuten vain yhden vaivaisen puheenvuoron koko tunnin aikana. Että näin sitä demokratiaa Suomessa toteutetaan.

Visio

Presidentinvaalit lähestyvät. Illalla kahdeksalta alkaa Maikkarilla vaaliväittely, jonka aion katsoa, vaikka luvassa onkin taatusti vain loputtomasti poliittista liturgiaa ja ehkä hienovaraista sanailua, jos ehdokkaat oikein hurjalle päälle heittäytyvät. Täysin puskista ehdolle noussut professori Arto Lahti olisi saattanut olla väittelyjen väriläiskä, mutta hänkin on ainakin ennakkohaastatteluiden perusteella osoittautunut yhtä kuivaksi kuin muutkin presidenttikokelaat. Milloinkohan vaaleihin saataisiin ehdolle todellinen protestiääniharava? Ei 20 000 kannattajakortin kerääminen niin toivoton urakka ole, etteikö ehdolle voisi päästä joku perisuomalainen umpijuntti, joka sanoisi asiat suoraan, eikä kiertäisi jokaista kysymystä kymmenen mutkan kautta. Mitä alkoholisoituneemmasta ihmisestä olisi kyse, sitä paremmin kansa pystyisi samaistumaan häneen. Vaaliteemana voisi olla "verot alas ja promillerajat ylös", niin johan vaaliuurnille rientäisivät myös politiikasta täysin vieraantuneet henkilöt. Nukkuvien puolue pääsisi ensimmäistä kertaa näyttämään todellisen mahtinsa, kun oikeanlainen henkilö olisi ehdolla.

Jos eli kun valinta tapahtuisi, niin eduskunnan istunnoissa olisi uutta jännitettä, kun suurin mielenkiinto kohdistuisi siihen, kykeneekö presidentti känniltään kiipeämään puhujapönttöön. Promillepitoisesta mongerruksesta ei luonnollisestikaan saisi mitään selvää, mutta ketään ei kiinnostaisi, sillä kansanedustajat olisivat Matti Vanhasta ja kristillisdemokraatteja lukuunottamatta vetämässä perseitä eduskuntatalon kapakaksi muutetussa entisessä kahviossa. Huonot päätökset ja rikotut vaalilupaukset voisi pistää kännin pikkiin. Kyllä kansa ymmärtäisi, kunhan vain alkoholivero pysyisi alhaalla. Valtiovierailutkin saisivat uutta sutinaa, kun terveiset Suomesta välitettäisiin oksentamalla edellisiltaiset kaljat ja Atrillit isäntämaan presidentin rinnuksille, jonka jälkeen olisi kohteliasta täyttää huone Pyhällä Hengellä äänekkään krapulapierun muodossa.

Sitä odotellessa voikin tutustua eduskunnan nykykokoonpanon tekemiseen päätöksiin. Esimerkiksi kauppa- ja teollisuusministeriö perustelee eräiden torjunta-aineiden enimmäismääristä hedelmissä ja vihanneksissa sekä viljoissa, munissa ja munavalmisteissa tehdyn asetuksen seuraavasti:

"Tällä asetuksella pannaan täytäntöön neuvoston direktiivien 86/362/ETY, 86/363/ETY ja 90/642/ETY liitteiden muuttamisesta amitratsin jäämien enimmäismäärien osalta 8 päivänä heinäkuuta 2005 annettu komission direktiivi 2005/46/EY."

Kiintoisaa, etten sanoisi suorastaan mielenkiintoista.

Identiteettikriisi

Olenkohan oikealla alalla? Luin nimittäin äskettäin paikallisesta maakuntalehdestä, että keskimääräinen verkkopäiväkirjan kirjoittaja on 16-21 vuotias nainen. Lisäksi muistuu mieleen lapsuudesta sydänkuvioiset lukolliset päiväkirjat, joihin ei olisi tullut mieleenkään koskea, vaan ne jätettiin suosiolla tyttöjen yksinomaisuudeksi vieläpä pilkkahuutojen kera. Jo pienestä pitäen on siis selkärankaan iskostunut tieto siitä, että päiväkirjat ovat osa tyttöjen maailmaa, johon pojilla ei ole asiaa. Tytöt ja päiväkirjat. Päiväkirjat ja tytöt.

Olenko jossain vaiheessa hairahtanut pois maskuliinisuuden polulta? Tässä vaiheessa pitäisi kai olla huolissaan, mutta toisaalta eräs tiedejulkaisu väitti, että miehisyys on pääteltävissä myös sormien pituuksista. Mikäli nimetön on etusormea pidempi, kertoo se sikiöajan korkeasta testosteronitasosta, mikä puolestaan on todennäköisesti johtanut ns. miehisiin aivoihin. Nopeat mittaukset ja syvä huokaus. Nimetön on mittauksen virhemarginaalit huomioon ottaen noin sentin etusormeani pidempi. Taas voin hengittää ilmaa vapautuneesti. Pala poistui kurkusta ja niin poispäin. Palaillaan tähän aiheeseen uudestaan siinä vaiheessa, kun seison eduskuntatalon edessä banderollin ja 200 feministikaverini kanssa vaatimassa naisille lisää palkkaa.

Melko kallista

Ennen inttiin lähtöä hoidettavat asiat alkavat olemaan kutakuinkin reilassa. Autokoulun toisen vaiheen arvioiva ajokin tuli suoritettua tänään, joten enää on jäljellä rata-ajo ja jokunen teoriatunti perjantaina, minkä jälkeen pitkäaikainen kortti napsahtaa taskuun. Mitähän tuostakin roskasta jää loppujen lopuksi käteen? Ainakin 300 euron lasku, mutta muuten taitaa olla aika hiljaista. Tai no, sainhan sentään vähennettyä opettajan neuvoilla autokoulun auton keskikulutusta puoli litraa satasella, mutta harmi vaan, että arkielämässä ei niillekään vinkeille ole mitään käyttöä. Oma vanha rotiskoni ei nimittäin kulje kovinkaan jouhevasti 5-vaihteella neljääkymppiä.

Life is life

Viime päivinä juttujen taso on taas laskenut sen kuuluisan riman alle, joten vaihteeksi vähän vakavahenkisempää pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Vastauksia suuriin salaisuuksiin en valitettavasti pysty tarjoamaan.

Pimeänä iltana on joskus hieno heittäytyä selälleen maahan ja katsoa kirkkaana loistavaa tähtitaivasta. Sulkea silmät ja tuntea koko äärettömyyksiä hipovan materian paino kehonsa päällä. Joskus sitä yrittää käsittää maailmankaikkeuden kokoa ja taivaankappaleiden välisiä etäisyyksiä, mutta tajuaa nopeasti aivokapasiteettinsa aivan liian riittämättömäksi siihen. Professori Kari Enqvist havainnollistaa hyvin tilannetta:

"Saamme tietoa pääasiassa sähkömagneettisen säteilyn kautta, ja sähkömagneettinen säteily, siis valo tai radioaallot, ne kulkevat sen 300 000 kilometriä sekunnissa. Nyt kun maailmankaikkeus on syntynyt noin 13,7 miljardia vuotta sitten, niin valo on ehtinyt kulkea vain 13,7 miljardia vuotta. Se on ikään kuin postimies, joka tuo tietoa, ja se postimies on ehtinyt sillä polkupyörällään polkea vasta 13,7 miljardia vuotta niin, että hyvin, hyvin kaukaisista maailmankaikkeuden osista tämä postimies, tämä valo ei ole vielä ehtinyt meille, ja sen takia me emme näe sitä."

Ylläolevan perusteella ja nopeat laskutoimitukset suorittaen voidaan siis todeta, että valonnopeudella kulkevaa sähkömagneettista säteilyä on kulkeutunut planeetallemme ainakin 2 160 216 000 000 000 000 000 kilometrin päästä, ja luku sen kuin kasvaa koko ajan. Entä mikä on kaiken tarkoitus? Miksi elämme tällä suureen mittakaavaan suhteutettuna kärpäsen paskan kokoisella pallolla? Itselleni avaruuden järkyttävä koko ja kaaottisuus eivät viittaa suunnitelmallisuuteen, vaan uskon järjestelmän etenevän sattumanvaraisesti eteenpäin vailla päämäärää. Sattuma on tapahtumien syy ja seuraus. Olisihan se ylevämpää uskoa, että meillä jokaisella on tärkeä paikka ja tehtävä elämässämme, mutta arkitodellisuus kyllä herättää nopeasti tuosta haavemaailmasta. Ihmisiä tässä vain ollaan ja ravintoketjun jatkoksi lopulta päädytään. Mikäli lampun henki kuitenkin lupaisi toteuttaa yhden toiveen, en toivoisi käteistä, rahaa tai mammonaa, vaan pelkästään tiedon siitä, mitä elämän loppunäytöksessä todella tapahtuu. Pieni pelko perseen alla on vain hyväksi.

Ylösnousu märältä ja kuraiselta nurmikentältä palauttaa sfääreissä liidelleet ajatukset nopeasti takaisin maan pinnalle, varsinkin, kun naapurin Musti on juuri vartti sitten käynyt laskemassa tarpeensa samaiseen kohtaan. Vieläpä kummastakin reiästä.

Terävää terveydenhuoltoon kohdistuvaa kritiikkiä

Syksy oli taas se aika vuodesta, kun vanhukset, lapset ja muut riskiryhmiin kuuluvat pumpattiin täyteen rokotteita vuodenvaihteen jälkeistä influenssa-aaltoa vastaan. Olisi kiva tietää, kuinka moni heikoissa kantimissa olevista mummoista kokee ennenaikaisen lähdön näiden ihmepiikkien tähden, sillä bakteerejahan ne rokotteetkin ovat, joskin hieman heikennettyjä, mutta varmasti riittävän voimakkaita kaatamaan viimeisiään vetelevän sydäntautipotilaan. Vaan tietoja rokotteiden aiheuttamista kuolemantuottamuksista ei luonnollisestikaan anneta julkisuuteen, sillä eletäänhän sentään hyvinvointivaltiossa, jossa lääkärit eivät tee virheitä, ja valtion sana on perimmäinen totuuden torvi. Jotkut höyrypäät vielä vaativat lääkkeitä lähikauppojen hyllyille, jotta lääkeralli voisi todenteolla alkaa. Toivottavasti ihmiset havahtuisivat tähän vakavaan yhteiskunnalliseen epäkohtaan, joka olisi oikaistava, mitä pikemmin sen parempi.

Todellisuudessa mummojen kohtalo ei voisi vähempää liikauttaa, mutta minkäs teet, kun joka päivä on kirjoitettava. Jostain ne aiheet on revittävä. Huomenna siis luvassa vinkkejä yh-äidin taloudellisen tilanteen kohentamiseen. No ei nyt sentään.

Outo uni

Lisää uniaiheista stooria, vaikka uniaan innostuneesti referoivat ihmiset ovatkin ehkä maailman rasittavimpia tapauksia. Ei siis kannata lukea eteenpäin.

Unessa olin saanut työtä. Työpaikkana oli entisen kotini varasto, joka täytyi maalata sisältäpäin vaaleanruskealla maalilla. Ennen maalaamista betonilattia ja seinät tuli pestä huolellisesti imurin ja rätin kera. Mikä mukavinta, niin isä ilmestyi yhtäkkiä lehtipuhaltimen kanssa paikalle helpottamaan imurointiurakkaa. Mikä oudointa, niin työnantajina olivat KT:n Hynynen ja lähikunnan rakennustarkastajaa etäisesti muistuttava silmälasipäinen äijä, jonka liikakilot olivat kerääntyneet pääasiassa vatsan seutuville. Mikä vittumaisinta, niin kaksikko joi aurinkotuoleissa taukoamatta olutta ja vahti, että homma hoidetaan asiallisesti. Mikä helpottavinta, niin lopulta heräsin paita tuskanhiestä märkänä ja tajusin kaiken olleen vain unta.

Tuossa olisi taas jollekin unipsykologille viikoksi pähkäiltävää, mitä alitajuntani yrittää epätoivoisesti viestittää. Tuskinpa yhtään mitään.

Lippu salkoon ja menoksi

Miten itsenäisyyspäivää kuuluisi oikeaoppisesti viettää? Muut juhlapäivät ovat helpompia tapauksia, koska niiden käsikirjoitukset löytyvät heti ulkomuistista, eikä tarvitse yrittää luoda mitään uutta ja uniikkia. Jouluna syödään kinkkua ja juhannuksena juodaan viinaa. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Itsenäisyyspäivänä kansalaiset vain lösähtävät laiskanlinnoihinsa ja katsovat apaattisina Linnan juhlia. Tylsää, mutta taidanpa tehdä samoin.

Hauska uni

Olin yöllä Teräsmies. Aamulla iski valtava masennus, kun tajusin kaiken olleen pelkkää unta. Höh. Miksi vain hyvät unet päättyvät heräämiseen? Liskojen yökin jatkuu aina pitkälle seuraavaan päivään.

Vapaus koittaa

Työssä ja koulussa käyvät ovat etuoikeutetussa asemassa, koska saavat kokea viikonlopun alkamisen kerta toisensa jälkeen. Mikä onkaan raskaan työviikon jälkeen ihanampaa kuin nostaa kytkintä, polkaista kaasu pohjaan ja ajaa pelkästä riemusta naapurin kissan yli, kun tietää luvassa olevan pari rentouttavaa vapaailtaa. Tuleva maanantaikin muistuttaa itsestään vasta sunnuntaiaamuna armottoman jysärin muodossa.

Sen sijaan työttömät ovat jatkuvasti pidennetyllä viikonloppuvapaalla. Aluksi seitsemän päivän viikonloput tuntuvat taivaalta, mutta tilastot tietävät kertoa, että pidempään työkkärin listoilla viihtyneet turtuvat, murtuvat ja vetävät itsensä lopulta narun jatkoiksi. Päätin välttää karun kohtalon kirjoittamalla työkseni tätä, miksi kukin tätä haluaakaan kutsua. Palkka on vähän kehno, mutta eipä ole myöskään pomoa huohottamassa niskaan, kireitä aikatauluja tai työn laadunvalvontaa missään muussakaan muodossa. Enää yksi hiiren klikkaus ja viikonloppu voi alkaa - voi tätä elämän auvoisuutta.

Vanhuuden merkki

Kuukausi vaihtui, joten pian se joulu taas tulla jollottaa. Huomasin aamulla kauhukseni, etten tuntenut minkäänlaista vetoa nuorempien sisarusten harjoittamaan joulukalenterirumbaan. Suoraan sanoen ei haitannut paskan vertaa, vaikken saanutkaan sitä 1,2 cm x 1,2 cm -kokoista suklaaneliötä mahani täytteeksi, vaikka kyseessä on sentään yli kymmenen vuotta jatkunut traditio. Aiempina vuosina on mennyt ihan poruksi asti, jos pikkuveli on käynyt etukäteen pihistämässä suklaat luukuista, mikä osaltaan kertoo hyvin nykytilanteen vakavuudesta. Pieniä enteitä muutoksesta on tosin ollut ilmassa jo pitkään, sillä makeiset ylipäänsä ovat menettäneet takavuosien arvostuksensa kuluneen vuoden aikana.

Vedetään sen verran sanoja takaisin, että jo viime joulu taisi mennä ilman kalenteria, mutta vielä silloin jouduin sentään nielemään katkeruuteni katsellessani muiden mässytystä. Nyt olen kuin robotti, enkä tunne kerrassaan mitään sisälläni. Seuraavaksi todennäköisesti menetän näköni, sitten kuuloni ja lopulta dementoidun täysin. Sen jälkeen ruumis heitetäänkin jo arkkuun mätänemään, jotta madot pääsevät repimään kehostani irti kaiken syötäväksi kelpaavan. That's it.