Vanhuuden merkki

Kuukausi vaihtui, joten pian se joulu taas tulla jollottaa. Huomasin aamulla kauhukseni, etten tuntenut minkäänlaista vetoa nuorempien sisarusten harjoittamaan joulukalenterirumbaan. Suoraan sanoen ei haitannut paskan vertaa, vaikken saanutkaan sitä 1,2 cm x 1,2 cm -kokoista suklaaneliötä mahani täytteeksi, vaikka kyseessä on sentään yli kymmenen vuotta jatkunut traditio. Aiempina vuosina on mennyt ihan poruksi asti, jos pikkuveli on käynyt etukäteen pihistämässä suklaat luukuista, mikä osaltaan kertoo hyvin nykytilanteen vakavuudesta. Pieniä enteitä muutoksesta on tosin ollut ilmassa jo pitkään, sillä makeiset ylipäänsä ovat menettäneet takavuosien arvostuksensa kuluneen vuoden aikana.

Vedetään sen verran sanoja takaisin, että jo viime joulu taisi mennä ilman kalenteria, mutta vielä silloin jouduin sentään nielemään katkeruuteni katsellessani muiden mässytystä. Nyt olen kuin robotti, enkä tunne kerrassaan mitään sisälläni. Seuraavaksi todennäköisesti menetän näköni, sitten kuuloni ja lopulta dementoidun täysin. Sen jälkeen ruumis heitetäänkin jo arkkuun mätänemään, jotta madot pääsevät repimään kehostani irti kaiken syötäväksi kelpaavan. That's it.