Aggression alkulähteillä

Urheilu on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, laulaa Nykäsen Matti ja voi veljet, miten oikeassa onkaan. Voi sitä riemua ja tunteenpaloa, kun oman joukkueen tähtipelaaja iskee jatkoajalla voittomaalin rakasta verivihollista vastaan. Ainakin itselläni kilpailuhenkisyys vain puskee esiin jostain tyynen pinnan alta, ja mikäs sen harmittomampi tapa luoda mielenkiintoa muuten tyhjään elämään. Harmi kyllä, voittamisen halusta on lyhyt matka negatiivisempiin tunteisiin kuten vihaan ja raivoon, mistä todisteena ovat muun muassa huliganismi jalkapallokentän laidalla ja hajonneet Playstation-peliohjaimet lattialla kostean peli-illan jälkeen. Kun kyvyt ja taidot loppuvat, jää jäljelle väkivaltaan turvautuminen. Hetken voitonhuumasta saattaakin siis jäädä muistoksi vain kipeytynyt musta silmä.

Pystyn jopa jossain määrin hyväksymään huonojen häviäjien väärät toimintamallit tappion hetkellä, sillä viemäristä alas vedettyjä kuukausien toiveita ja odotuksia ei pysty noin vain kuittaamaan pelkällä rehdillä kädenpuristuksella. ”Onnea, olitte tänään parempia” ei ole aidosti hävinnyttä joukkuetta kannustaneen fanin kommentti. Hyvät häviäjät eivät vain koskaan ole oivaltaneet sitä jotain, mikä tekee urheilusta niin ihanaa.