Ajatusleikki

Lapsuudessa lempivärini oli vihreä. Asiaa ei vaatetuksesta tai muustakaan huomannut, mutta niin vain olin jostain syystä päättänyt. Syyllisenä päätökseen pidän ystäväkirjoja, jotka tivasivat asiaa kirjasta toiseen. Jokin oli vain valittava ja valitsin laajasta värien kirjosta vihreän. Todellisuudessa vaihtoehdot olivat hyvinkin rajatut, sillä musta symboloi saatanaa, valkoisesta pitivät vain pyhäkoululaiset ja väreistä iloisimmat olivat tyttöjen värejä. Harmaa taas oli niin harmaa ja ruskea yhtä kuin paskanruskea. Jäljelle jäivät siis sininen ja vihreä, joista siis valitsin jostain syystä vihreän. Tietenkään valintaprosessi ei edennyt noin analyyttisesti, mutta jotenkin tuota rataa ajatukseni saattoivat alitajuisesti kulkea. Yhä edelleen vihreä saattaa vanhasta tottumuksesta livahtaa äänihuulteni välistä ilmoille, mikäli niinkin tyhjänpäiväisestä asiasta kuin lempiväristä sikiää keskustelua.

Mutta miltä lempivärini vihreä näyttää muiden silmissä? Mistä voimme olla varmoja, että vihreä näyttää kaikkien silmissä samanlaiselta? Itse en keksi ainuttakaan aukotonta todistuskeinoa. Luultavasti näemme värit samanlaisina, mutta ajatus kunkin omasta väritodellisuudesta on kutkuttava. Toiselle musta voi olla punainen, ja minun oranssi voi olla sinulle keltainen. Ja silti ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ilman vastaväitteitä.