Äärimmilleen viety BB

Nelosella tasan kaksi viikkoa sitten esitetty Truman Show oli juuri niin hyvä kuin etukäteen muistelinkin. Leffa yhdistelee loistavasti draamaa, komediaa ja tietyssä mielessä scifiäkin, mutta mikä parasta, niin naamanvääntelyn spesialisti Jim Carrey ymmärtää jättää ylenpalttisen kohkaamisen vähän vähemmälle, ja heppu sopiikin hieman yksinkertaisen miehen rooliinsa kuin nyrkki silmään. Loppuratkaisu puolestaan on niin liikuttava, että allekirjoittaneellakin krokotiilinkyyneleet valuivat vuolaina pitkin kasvoja. Noh, eipä nyt sentään liioitella, sillä en edes muista, milloin olisin viimeksi itkenyt. On vaan niin coolia olla tunteeton.

Elokuvan ainoa miinus tulee idean uskottavuudesta, sillä eihän kukaan oikeasti jaksaisi katsoa samaa ohjelmaa vuosikymmenestä toiseen. Homma on jopa testattukin, sillä Saksassa kokeiltiin Big Brotheria, jossa kilpailijat sitoutuivat olemaan talossa koko loppuikänsä, mikäli suuri yleisö niin vain haluaisi. Show kuitenkin päättyi katsojien päätöksellä jo vuoden kuluttua alkamisesta. Tosielämän Truman Show ei siis taida koskaan toteutua, ja ehkä parempi niin, vaikka Seahavenin kaltaisessa lintukodossa eläminen olisikin huomattavasti raadollista tosielämää helpompaa.

Hyvin menee

Tänään en nurise, vaan iloitsen elämän pienistä yksityiskohdista, joita pitää tavallisesti niin itsestäänselvyyksinä, ettei niitä osaa oikein edes arvostaa. Oikeasti positiiivisuus on perseestä, mutta kun nyt satuin nousemaan tänään oikealla jalalla sängystä, niin fiilistellään lisää. Toivottavasti ei tule tavaksi.

On esimerkiksi helvetin hienoa, kun tietokoneen hiiri toimii niin kuin pitää, eikä pätki kuten pallohiirillä on valitettavan usein tapana tehdä. Jokainen asian kanssa tuskastellut tietää, miten ärsyttävää on surffailla hiirellä, joka pysähtyy milloin haluaa ja jolla saa sihtailla puoli tuntia, jotta osuu edes haluttuun kohtaan ruudulla. Nykyinen laserhiirisukupolvi ei tosin tämän vaivan kanssa joudu enää tappelemaan, vaan ainoana ongelmana voi tulla vastaan patterien loppuminen langattomissa malleissa. Itse museorakkineen käyttäjänä olenkin siis tuplaonnekas, sillä hiiri toimii moitteetta ja vieläpä pattereita huomattavasti halvemmaksi tulevalla verkkovirralla.

Joku Afrikassa parhaillaan nälkäkuolemaa tekevä varmaan saisi varmaan sydänhalvauksen, jos tietäisi, että hiiren toiminnalla on oikeasti vaikutusta jonkun ihmisen elämänlaatuun. Tasan ei käy onnen lahjat. Nyt tekisi mieli pistää hymiö loppuun, mutta koska se edustaisi epäsovinnaista ja itsekeskeistä ajattelua, en tee niin, vaan hymyilen vain hiljaa mielessäni ja olen tyytyväinen omasta onnekkuudestani.

Epilogi

Viikonloppu tuli, oli ja meni. Jo etukäteen kauhuvisioimani juoppokuskin hommat päättyivät lauantaiyönä lähes surkeimpiin mahdollisiin tunnelmiin. Nähtävästi niinkin yksinkertainen toimenpide kuin keskioluen juonti vaatii tietyn henkisen kypsyyden, jota ei ihan jokaiselta teiniangstaajalta selvästikään löydy. Onpa nyt ainakin syy, johon vedoten voi helposti kieltäytyä kuskin roolista seuraavien kymmenen vuoden ajan. Myönnän toki, että välillä roiskuu, kun rapataan, mutta jotain rajaa silti, kiitos!

Kylläpä kirpaisi

Yöllä ei pitäisi surffailla verkkokaupoissa, mutta minkäs teet, kun uni ei tule puseroon. Morkkis on aamulla varmasti valtava, vaikka nyt puhutaankin vain yhdestä dvd-levystä, jolle hintaa tosin kertyi yli parikymppiä eli vanhassa rahassa mitattuna likemmäs 150 markkaa. Bensiiniä tuollaisella summalla tulee ostettua harva se päivä ilmeenkään värähtämättä kasvoilla. Kumma juttu. Ehkä polttoaineen haihtumisen mukana katoaa myös ajatus siihen tuhlatusta rahasta, kun taas konkreettinen asia kuten dvd-levy jaksaa muistuttaa vuodesta toiseen pankkitililtä lohkaistusta siivusta. Loogisesti ajateltunahan tilanteen pitäisi olla juuri toistapäin, mutta minkäpä mahdan tunnetilojani sääteleville aivojen kemiallisille prosesseille.

Pitäisi varmaan vain kasvaa henkisesti ihmisenä ja hyväksyä vanha tosiasia, että rahaa on kuin roskaa, roska on kuin paskaa, ja paska ei lopu koskaan. Onneksi meillä on sentään käytössä raha, sillä paska olisi kaupankäynnin välineenä huomattavasti epäkäytännöllisempi.

Sulaako vai eikö sulaa - kas siinä pulma

Aikoinaan kaupan pakastealtaissa myytiin pieniä jäätelöpaloja, joissa oli päällä kova värillinen sokerikuorrute. Palat oli pakattu alle lauantaipussin kokoisiin pusseihin, joten yhteen pakkaukseen ei mahtunut kuin enintään kymmenen jääpalan kokoista ja -makuista herkkupalaa. Silti kaikki ostivat niitä hullun kiilto silmissä päivästä toiseen. Miksi näin?

Syy oli tietysti onnistuneessa markkinoinnissa. "Cool Bits - ei sula sormiin" -mantraa hoettiin lastenohjelmien välisillä mainostauoilla sellaisella paatoksella, että vieläkin soi korvissa. Tietysti kauppareissuilla oli paloja pakko ostaa ja itse kokeilla, pitikö mainoksen väite paikkaansa. Testaaminen nosti esiin myös vakavia eettisiä kysymyksiä. Oliko paloja luvallista lämmitellä sormissa ennen syömistä? Miten kovan puristusvoiman niihin sai kohdistaa? Entä mikä onkaan sulamisen tarkka määritelmä? Kulmakunta jakautui kahtia. Toiset ylistivät vallankumouksellista keksintöä, toisten väittäessä mainosta täydeksi humpuukiksi. Itse kuuluin vastustajiin, sillä vaikka palat eivät oikein käsiteltyinä totaalisesti lässähtäneetkään, niin ainakin niistä jäi sormille inhottavan mähkäinen kosteus, mikä pakotti hieraisemaan kädellä housunlahjetta. En ole edelleenkään aivan satavarma, olinko oikeassa, mutta nyt jo tiedän, kuka loppupeleissä keräsi voiton itselleen. Siis sen rahallisen.

Viikonloppu mielessä

Tänään pää kumisee tyhjyyttään. Siispä pitää kirjoittaa tajunnanvirtaa vailla itsekritiikkiä, vaikka se onkin lyriikan jälkeen typerin mahdollinen tekstilaji, mutta väliäkö sillä. Paska on paskaa vaikka voissa paistaisi.

Ahdistaa. Miksi? En tiedä. Perkele, heti tökkäsi, siispä uusi lähtöyritys. Lupauduin kuskiksi viikonloppuna. Pelkkä ajatus vetää mielen maahan. Toivottavasti kukaan ei oksenna autoon. Pitänee heti illan aluksi muistuttaa kaikkia, että taksiin oksentamisesta joutuu nykyään kustantamaan 450 euroa. Ai niin, mutta autoni ei olekaan taksi. No, ehkä se silti hieman rauhoittaa kaikkien juomahaluja. Itsepetosta, ei rauhoita, ja tiedän sen kyllä. Voi ei, Opelin plyyshisisusta ei siis ole enää viikonlopun jälkeen entisensä. Kaikki on mennyttä. Ahdistaa enemmän.

Soittolistamusiikki

Heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen alkanut 7 kuukauden työputki opetti ainakin yhden asian: radiosta tulee paskaa musiikkia. Vitutuskäyrä nousee yllättävän korkealle, kun aamulla puoliväsyneenä avaat radion ja soimaan pärähtää joku tekopirteä jeejee-biisi. Eipä tuo vielä mitään, mutta kun sama virsi kajahtaa kaiuttimista jo kymmenennen kerran, alkaa vanne jo väkisinkin puristaa päätä. Sitten samaa sontaa pitäisi vielä jaksaa kuunnella illalla kotihipoissa nupit kaakkoon käännettyinä. Anna mun kaikki kestää.

Entä mikä olikaan tarinan opetus? Unohda radio ja lataa biisisi netistä, niin saat vielä kaupan päälle 5000 euron sakot, jos oikein hyvä tuuri käy. Siinä onkin sitten hyvä syy painaa pitkää päivää seuraavat kuukaudet.

Ammattitauti

Lukiossa ei enää juurikaan tullut vastaan mitään uutta ja mielenkiintoista, vaan aika moni asia meni yhdestä reiästä sisään ja tuli toisesta ulos ilman suurempia tunnetilan vaihteluja. Yllätyksiä ilmaantui siis varsin nihkeästi, mutta ne harvat sentään jäivät hyvin mieleen. Kirjallisuuden puolelta iski ihan puun takaa tieto siitä, että käytännössä lähes jokainen sillä saralla ansioitunut on ollut vähintäänkin alkoholismin partaalla. Jotenkin sitä vaan on ennen ajatellut, että kaikki kuuluisat nimet olivat jo aikanaan kansan eliittiä, jota tavalliset tallaajat kilvan polvillaan palvoivat. Vaan ei, pelkkää nuorena kuollutta juoppokööriä ollut koko sakki Aleksis Kiven ja Eino Leinon tapaisista suuruuksista lähtien.

"Ensin käytit alkoholia stimulanssina, jaksaaksesi kirjoittaa enemmän kuin jaksoit, sitten aloit väsyä, joit ettei sinun olisi tarvinnut kirjoittaa ja kirjoitit ettei olisi tarvinnut juoda, sillä tavalla sinä kuolit" - Pentti Saarikoski

Taitaa sama linja jatkua edelleen, sillä jostain muistaisin lukeneeni, että muun muassa dekkarikirjalija Reijo Mäki viettää päivät Turun kantakapakassaan vain kannettava ja kossulasi seuranaan. Tosin tulostakin myös syntyy, mistä osoituksena paljon menestystä niittänyt Vares-kirjasarja, jonka pohjalta samanniminen leffakin tehtiin. Pahoittelut Mäelle, mikäli faktat eivät esimerkiksi juomamerkin osalta osuneet kohdilleen. Seuraavassa lainauksessa mielestäni kiteytyy koko kirjailijan ammatin varjopuoli yhteen lauseeseen nivottuna:

"Ilman alkoholia minä en olisi kyennyt kirjoittamaan ainuttakaan kirjaa" - Christer Kihlman

Ongelman laajuuden vuoksi alkoholismia voi kaiketi pitää ihan kirjailijoiden ammattitautina. Valitettavasti vain pahimman luokan sellaisena, sillä mikäli konttorirotalla alkaa hiirikäsi vaivaamaan, on työt lopetettava kivun takia välittömästi, mutta kirjailija sen kuin vain kiihdyttää kirjoittamistaan katkeraan loppuun saakka. Lääketieteellinen totuushan on, että alkoholi tuhoaa terveyden ennen verbaalisia kykyjä. Toisin sanoen siis aivot pelaavat, vaikka ruumis muuten olisi jo vyötäröä myöten haudassa.

Kenkäpulma

Pitäisi varmaan vähitellen luopua jo kaksi vuotta kesät ja talvet yhtäjaksoisesti palvelleista kengistä. Ei siis sen vuoksi, että niissä päällisin puolin mitään vikaa olisi, ja pelkästään uusimpien trendien perässä yrittäisin hiihdellä, vaan koska kyseessä ovat ns. kesämallin jalkineet, niin pakkanen pääsi jo hiukan nipistelemään varpaita tänä aamuna. En oikeasti edes ymmärrä, miten pärjäsin niillä koko viime talven ilman pahoja paleltumia. Ehkä kenkien lämmöneristyskyky vain oli vuosi sitten merkittävästi nykyistä parempi, mene ja tiedä. Tietysti voisi vielä koittaa sinnitellä villasukkien kanssa reilun kuukauden ja hankkia uudet vasta joulun jälkeisistä alennusmyynneistä, mutta viimeistään paukkupakkasten alkaessa on jalassa oltava jo kunnon lapikkaat...

... mutta katsotaanpa vaan, niin samoilla vanhoilla mennään vielä ensi vuonnakin tähän aikaan.

Halleluja!

Tiistai oli varmasti ilon päivä kaikille junttihuumorin ystäville, sillä äijämäisestä asenteestaan tunnettu rockyhtye Kotiteollisuus ilmoitti tuolloin ryhtyvänsä julkaisemaan kerran puolessa vuodessa ilmestyvää NO SORI! -nimistä juorulehteä. Bändin kotisivuilta löytyvästä tiedotteesta poimitut parhaat palat kertovat kaiken oleellisen lehden linjauksista:

"- Kyseessä on julkaisu, joka on vailla minkäänlaisia pyrkimyksiä oikeasti tärkeään informatiiviseen uutisointiin. Kansan kielellä kyseessä on siis paskalehti, joka on paska lehti, kertoo julkaisun päätoimittaja, Kotiteollisuuden kitaristi-huutaja Hynynen.

- Lehden periaatteena on kertoa kohupaljastuksia Kotiteollisuuden lähi- tai tuttavapiiriin kuuluvista ihmisistä. Kaikki meille tärkeät ihmiset eivät vielä mahtuneet mukaan, mutta jatkoa seuraa. Ja kenties tulevaisuudessa saamme ottaa vihjeitä vastaan myös paskalehtien toimittajista. Sitä varten perustimme oman vihjepuhelimenkin, paskaluurin, jatkaa Hynynen.

- Tärkeää on, ettei julkaisun taso nouse! Paperilaadun pitää olla paska, puhumattakaan tietenkään sisällöstä. Lehti pidetään mahdollisimman huonona, vakuuttaa Hynynen. - Mutta tärkein periaate lienee se, ettei alle promillen humalassa tulla toimitukseen."

Mitäpä noin tyhjentäviin repliikkeihin enää lisäisi. Kansa saa mitä ansaitsee - sama resepti on toiminut menestyksekkäästi musiikkipuolellakin jo kuuden albumin verran. Ihan kirjallisuuden Finlandia-palkintoon asti eivät taida lehden rahkeet riittää, mutta mitäpä siitä, kun nestemäisen Finlandian voimalla homma kuitenkin etenee. Kuun lopussa ilmestyvää ensimmäistä numeroa odotellessa.

8 viikkoa, 40 tekstipätkää

Yritän kirjoittaa joka arkipäivä tammikuun 6. päivään asti. Kyseisenä perjantaina painankin enteriä viimeisen kerran vähään aikaan, sillä jo sitä seuraavana maanantaina olen juoksemassa 12 minuutin Cooperia suupielet korvissa ja täysvarustus niskassa jollain Suomen Puolustusvoimien omistamalla harjoituskentällä. Oikein arvattu, miestä yritetään tästäkin pojasta leipoa, mutta kaikkeni lupaan panna vastaan. Asepalveluksen alkamisen nostattamista tunnoista voisi kirjoittaa enemmänkin juttua lähempänä h-hetkeä, mutta vielä en jaksa arvon instituutiolla päätäni enempää vaivata.

Helppo on ennustaa, että kirjoitusinto lopahtaa viimeistään joskus joulukuun alkupuoliskolla, kun tajuan, ettei ketään, itseni mukaan lukien, voisi vähempää kiinnostaa tällaiset joutavanpäiväiset jorinat, joiden informaatioarvo lähentelee valehtelematta nollaa. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, sillä homman perimmäisenä tarkoituksena on pitää yllä jonkinlainen rutiini kirjoittamiseen jo pelkästään tulevien pääsykokeiden varalta. Vitutus voisi olla suuri, jos niissä mittelöissä pitäisi alkaa miettiä, että mihinkäs kohtaan se saatanan pilkku taas pitikään tunkea. Tosin oma ala ja näin ollen myös pääsykokeiden ajankohta on vielä vähän hakusessa, mutta parempi pyy pivossa kuin kymmenen paskalla.

Pikku jäynä

Alla oleva uutinen pysäytti hetkeksi ajattelemaan. Nykymaailmassa ei näköjään riitä, että sammuneelle kaverille piirretään kirkkoveneen kuva poskeen tai ajellaan pää kaljuksi, vaan käyttöön on otettu järeämmät aseet. Syyt kiusanteolle voi hyvällä omatunnolla sysätä uhrin kontolle, sillä mitäs meni sammumaan kesken bileiden. Iltalehti kirjoittaa verkkosivuillaan:

"Isä löysi 21-vuotiaan poikansa kuolleena täydellisen sekasotkun keskeltä pojan asunnosta Korpilahdella myöhään torstai-iltana.

Iltalehden tietojen mukaan nuori mies kuoli pikkukunnan nuorten keskuudessa tyypillisen "bilejäynän" päätteeksi.

- Ensimmäisenä sammuneelle on tapana tehdä erilaista kiusaa - tavallaan häpäistä hänet, nimettömänä pysyvä paikkakuntalainen kertoo.

Kaverukset muun muassa täyttivät sokerilla ja suolalla sammuneen hengitysteitä ja intiimialueita. He riisuivat hänet ja sotkivat asunnon huonoon kuntoon."

Mitähän seuraavaksi? Kun tappaminen ei enää riitä, niin uhri todennäköisesti myös paloitellaan ja upotetaan jätesäkkeihin pakattuna lähimpään vesistöön. Ups, mutta tuon kohtalonhan koki paljon julkisuutta saanut Heinon pariskunta jo jokunen vuosi sitten. Tyyli on siis auttamatta vanhentunut - nyt vaaditaan jo jotain paljon radikaalimpaa, jotta edes uutiskynnys ylittyisi.

Universaali totuus

Ensimmäisten sanojen merkitystä korostetaan ihan liikaa. Todellisuudessa ne kiinnostavat ainoastaan itse perfektionismiin hurahtanutta kirjoittajaa, joka suuressa sokeudessaan kuvittelee pystyvänsä luomaan Einsteinin suhteellisuusteoriaa täydentävän tiedeläpyskän tai jotain muuta yhtä korkealentoista paskaa. Oikeasti arvostusta niittävä kirjoittaja tunnistaa ylemmyytensä kuuntelemalla omaa päätään ja havainnoimalla muiden houreiden seasta äänen, joka hokee AW Yrjänän sanoin: "kaikki mitä teet on tehty, kaikki mitä näät on nähty".

Silti sitä vaan jaksetaan yrittää. Kai se pakko on.