...

Särjin lupaukseni, enkä jaksanut viime viikonloppuna tilittää tänne mitään armeijassaolon surkeudesta. Enkä jaksa nytkään. Sanotaan nyt sen verran, ettei intti ihan täysipäisten hommaa ole. Pakkasessa painetaan lähes kesävaatetuksessa, eikä edes kuivassa sellaisessa. Opetellaan sormet syväjäätyneinä lelu-66KES88:n toimintaa kuin pikkupojat konsanaan. Kusella ei ehdi käydä, jotta ehditään varmasti jonottaa riittävän pitkään kapteenin oppitunnille pääsyä, ja tietysti ulkona asennossa seisten, kuinkas muuten.

Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Puolustusvoimien sloganin keksijä on ollut selvästi huumorimiehiä.

Se on menoa nyt

Maanantaina inttiin. Aika sanattomaksi vetää. Saapa nähdä, miten tällainen äärimmäisen armeijavastainen henkilö pärjää tuossa tosimiesten koulussa. Mikäli selviän puolen vuoden pestillä, niin kaikki asettamani tavoitteet täyttyvät kirkkaasti. Jonkinmoista väliraportointia luvassa aina viikonloppuisin, mikäli vain aivojeni nollaukselta ehdin ja muistan.

Ensimmäinen tositapahtumiin perustuva välähdys inttielämän raadollisuudesta on siis luvassa jo kahden viikon kuluttua. Olettaen, ettei pommi räjähdä käteeni ja tuhoa samalla puolia pikkuaivojeni pintakudoskerroksesta. Niinkin voi käydä.

Nykyajan luolamaalaukset

Vanhat julkiset vessat pitäisi museoida, sillä niiden seinät ovat täynnä sellaista arkielämän filosofiaa, että kattavimmatkin historian opukset kalpenevat rinnalla. Lausahdukset kuten "Haistakaa homot vittu", "Työnnä sormi pilluun, se tekee hyvää" ja "I was here 25.4.96" ovat asian ytimessä vailla turhia kumarteluja tai kaarteluja. Suora puhe on sittenkin taito, jonka vain harva osaa, ja vielä harvempi sitä käyttää.

Unirytmi päälaellaan

Odotan jo kauhulla ensimmäistä intti-iltaa. Tarkemmin sanoen siis ensi maanantaita. Miten ihmeessä saan siellä unta puseroon säädyllisessä ajassa, kun viime viikkoina keskimääräinen nukkumaanmenoaikani on ollut siinä kahden ja kolmen maissa yöllä? Vielä, kun paikka on outo ja krapulakin saattaa viikonlopun jäljiltä nostaa vähän hikeä otsalle, niin mahtaa olla nukahtaminen melkoista tuskaa. Veikkaanpa, että kello kuuden aamuherätys tulee vastaan ihan liian aikaisin.

Nähtyä

Joulun jälkeen on tullut katsottua seuraavat leffat:

Identity: alkaa lupaavasti, mutta lässähtää lopussa tavanomaiseksi sarjamurhaajatrilleriksi. Epäuskottavasta ideasta olisi saattanut saada enemmänkin irti, mutta tuntuu, että tekijät ovat itsekin menettäneet uskonsa sen tarinaa kantavaan voimaan. Plussaa lyhyestä kestosta. 2/5

Saw: todella mukaansatempaava trilleri, jossa katsojaa viedään välillä kuin pässiä narussa. Vaikka katsomisaika varsin yöllinen olikin, niin eipä tullut mieleenkään nukahtaa tämän ääreen. Muistuttaa aihepiiriltään David Fincherin mestarillista Seveniä, mutta silti leffa on hyvin omaperäinen. Mallitapaus siitä, miten pienelläkin budjetilla saadaan suurta aikaan. Ehdottomasti katsomisen arvoinen. 4/5

Pianisti: kuvaa juutalaisvainoja pianisti Wladyslaw Szpilmanin näkökulmasta. Oscareita ja muita palkintoja rohmunneelta spektaakkelilta oli lupa odottaa paljon, vaan kuinkas sitten kävikään? Alku on lupaava ja antaa melkoista shokkikuvaa juutalaisten kohtelusta toisen maailmansodan pyörteissä, mutta valitettavasti vain elokuva näivettyy puolenvälin jälkeen, kun se keskittyy seuraamaan päähenkilön piileskelyä milloin missäkin lähiökorttelin luukussa. Onhan tuo ehkä totuudenmukaista, mutta ei kovinkaan draamallista seurattavaa. Toteutukseltaan elokuva on megabudjetin kokoista ja näköistä eli aivan huippuluokkaa. 3/5

Sairaskertomus

Vuosi oli saada surkean lopun, kun paikallinen lääkäri lähetti allekirjoittaneen perjantaina sairaalaan korvassa muhineen tulehduksen vuoksi. Sairaalaan odotusaulassa jouduin istumaan monta tuntia, ja oli niin tylsää, että ainoaksi huviksi jäi toisten ihmisten sairauksien arvuutteleminen. Kun ensiapupuolella kerran olin, niin sairauksien kirjo oli ihan laidasta laitaan. Päänsä sirkeliin työntäneet ja muut yhtä ilmeiset olivat helppoja tapauksia, mutta vaikeampia olivat tyynesti paikallaan istuneet ja päällepäin ihan terveennäköiset ihmiset. Itse ainakin toivottavasti kuuluin heihin, sillä kipua en tuntenut, eikä turvonnut korvalehtenikään näkynyt hiuspehkon alta. Luultavasti joku pää kainalossa vieressäni istunut ja seitsemän tuntia leikkaukseen pääsyä odottanut kaiffari ajatteli minusta, että "mitä vittua tuokin täällä tekee". Vähän samaa mietin itsekin siinä vaiheessa, kun pääsin parin minuutin pikavisiitin jälkeen ulos vastaanotolta yhden antibioottikuurin rikkaampana.

Niin, ja vuosi vaihtui tukevassa humalatilassa, joten eipä lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö ainakaan tässä tapauksessa osoittautunut kohtalokkaaksi. Tulehduskin on jo hyvää vauhtia paranemaan päin.