Rahabisnes

Sota on maailman parasta bisnestä. Mitä enemmän soditaan, sitä kovempaa yhteiskunnan raharattaat pyörivät asekaupan puhjetessa täyteen kukkaansa. Työllistävästä vaikutuksesta lienee turha puhuakaan: jokaiseen hyökkäykseen tarvitaan tuhansia työkykyisiä sotilaita ja uusia paikkoja aukeaa sitä mukaa, kun porukkaa rintamalla lakoaa. Mitä enemmän tuhotaan, sitä enemmän saadaan rakentaa uudestaan. Luonnollisesti sodan voittajapuolella on yksinoikeus jälleenrakentamiseen, joten jokainen siviilirakennuksiin osunut harhapommi vetää sodan taustapirujen virnettä, jos mahdollista, entistäkin leveämmäksi. Murhatut lapset, tuhotut kodit ja raiskatut vaimot eivät ole riittävä rangaistus tappiosta, vaan häviäjämaan on luovutettava myös luonnonrikkautensa parempiin käsiin. Vaan miljoonat öljylitrat ovat vain pieni kirsikka kermaisen kakun päälle, kun sota jo itsessään on takonut tulostaululle vähintään tähtitieteelliset lukemat. Lopuksi lentotukialuksella kädet ristissä muistellaan kaatuneita, juodaan voiton maljat ja pohditaan kuumeisesti, minne seuraavaksi hyökättäisiin. Lait ja asetukset muuttuvat, mutta vahvimman oikeus on tullut jäädäkseen.

Sodan surullisinta antia ei ole suuri siviiliuhrien määrä tai maan tasalle tuhotut kulttuuriperintökohteet. Surullisimmassa asemassa ovat sodasta voittajina palaavat sankarit, jotka vilpittömästi kuvittelevat tehneensä maailmasta paremman paikan olla ja elää. Tyhmyys ja ajattelemattomuus ovat tyhmän ja ajattelemattoman toiminnan ihanat tekosyyt, joista ketään ei voi edes vaatia tilille.

Mistä näitä ajatuksia oikein tulee?

Ihmisiltä puuttuu kyky julkaista ajatuksensa eksaktissa kirjallisessa muodossa. Väite vaatinee blogin kirjoittajalta hieman perusteluja. Ajatusten saattaminen järkeviksi lauseiksi vaatii aina hieman muuntotyötä. Harmi kyllä muuntotyön yhteydessä myös alkuperäinen ajatus usein unohtuu, kun resurssit tuhraantuvat kirjainten, sanojen ja lauseiden saattamiseen edes jonkinlaiseen loogiseen järjestykseen. Myös lukuprosessi on vain lukijan henkilökohtainen tulkinta tekstistä, eikä yleismaailmallinen yksiselitteinen totuus. Hauki on kala, onhan se, mutta ajatusta, jonka kyseisen lauseen muodostaminen on vaatinut, ei tiedä kukaan muu kuin lauseen kirjoittaja, jos hänkään. Emmehän välttämättä tiedosta edes omia todellisia ajatuksiamme, vaan ainoastaan tulkitsemme omia aivoimpulssejamme, ja elämänkokemuksemme perusteella kuvittelemme sanat pään sisään. Ylimääräiset äänetkin vaikenevat riittävällä lääkityksellä. Suorastaan pelottavaa, että joudumme elämään yksin omien tulkintojemme kanssa. Entä jos tulkitsemme itseämme täysin väärin? Maailman katselu pikkulapsen silmin ilman vuosien kerryttämää painolastia voisikin olla varsin veretseisauttava kokemus.

Tärkeimmät sanat

Vittu, perkele, saatana, jumalauta ja helvetti muodostavat kirosanojen perusjoukon. Yhdistelemällä niitä muihin alatyylin sanoihin, pystyy hyvin ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Vitun kusipää kertoo kohteestaan enemmän kuin sanapari ärsyttävä mieshenkilö. Myös keskeisimpien kirosanojen keskenään yhdistely onnistuu, mutta niiden käyttö vaatii jo hieman valistuneempaa kielikorvaa, jotta mokilta vältyttäisiin. Helvetin perkele rimmaa loistavasti, kun taas vittu helvetti ei ole tästä todellisuudesta. Miltei jo omiksi sanoikseen ovat muodostuneet yhdistelmät vittu saatana ja helvetin perkele. Onkin vain makuasia, iskeäkö edellisten väliin välilyönti, vaiko ei. Oma suosikkini on pelkistetty, mutta perinteinen vittu, joka sopii milteipä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sen vaikutusta pystyy tehostamaan lisäämällä eteen voida-verbin kolmannen persoonan imperatiivimuodon. Sen sijaan suomalaisen kiroilukulttuurin helmi, äärimmäisenä suussa rohiseva perkele, on jäänyt lähes tyystin aktiivisen sanavarastoni ulkopuolelle.

Kirosanat ovat kielemme rikkaus, joten käyttäkäämme niitä vitun ahkerasti saatana.

Elämysmatka

Lomalla kuuluu tehdä rohkeita irtiottoja arjesta, joten suuntasin kirjastoon. Viime käyntikerrasta olikin nähtävästi kulunut aikaa, sillä paitsi, että kirjastokorttini oli vanhentunut, niin myös koko virasto oli suunnannut uusiin toimitiloihin. Hetken hämmennyksen ja puhelinsoiton jälkeen löysin oikean rakennuksen. Kirjaston käytävillä haahuillessa tunsin itseni muinaisjäänteeksi uuden polvenkorkuisen sukupolven kirmatessa tietokoneille yhtä luontevasti kuin itse aikanani Viisikko-hyllylle. Ymmärsin sentään vaientaa päässäni nykynuorison rappeutuneisuutta huutaneet äänet, joten vanhuuteen on vielä jonkin verran matkaa.

Kirjastosta mukaan tarttui Umberto Econ Ruusun nimi. Kolmas yritys lukea kyseinen teos kannesta kanteen. Älkää edes kysykö, miksi olen sekaantunut kirjaan, jonka lukeminen käy masokismista. Teksti on raskasta ja sitä riittää, eikä latinankielisten lainausten käyttöä ole säästelty. Klassikkostatus kai aikoinaan veti sivistystä hamunneen lukiolaispojan puoleensa. Luvassa ei siis ole kepein mahdollinen laskeutuminen kaunokirjallisuuden pariin vuosien tauon jälkeen, mutta miksi kokea pieniä ilon hetkiä, kun itsensä lannistaminen käy paljon helpommin?

Oppia ikä kaikki

Olen hyvinkin skeptinen kaikkea ei todistettua kohtaan. Henkiparantajat, astrologit ja jehovantodistajat saavat siis turhaan tyrkyttää oppejaan allekirjoittaneelle. Vaikka uskomattomuuteni on vankkumaton, niin suhtaudun kuitenkin mielenkiinnolla kaikkiin rajatiedon tuolta puolen löytyviin ilmiöihin. Jopa vihaamani kristinusko tarjoaa otollisen maaperän tuloksettomille väittelyille. Myös kuponkiuutisten luontaislääkkeet ja sähköpostiin tulvivat kasvata-sitä-itse-pumput ovat enemmän kuin kiinnostavia, mutta lopulta olen pitänyt niitäkin vain keinoina nyhtää rahat hyväuskoisten taskuista.

Sain keväällä hieman nokilleni, kun suostuin kehotuksesta työntämään korvaani puolikkaan valkosipulinkynnen, joka paransi orastaneen korvatulehdukseni. Aina oppii uutta, kunhan pitää mielen, tai tässä tapauksessa korvan, avoimena ja vastaanottavaisena.

Elokuun manifesti OSA 2

Jatketaan politiikassa rypemistä. Mielestäni muutosta haluavien ihmisten pitäisi haudata sotakirveet ja lähteä yksissä tuumin haastamaan eduskuntaan jämähtäneitä rahapuolueita. Nyt potentiaaliset äänet jakaantuvat monien isoissa linjavedoissa samalla asialla olevien, mutta detaljeissa riitaantuneiden pienpuolueiden kesken, minkä seurauksena Katainen & Vanhanen saavat kerta toisensa jälkeen lyödä kädet yhteen vaalivoiton kunniaksi. Varmasti löytyisi riittävästi ihmisiä lyömään kapuloita nykyhallituksen rattaisiin, mutta nähdäkseni seuraavat asiat jarruttavat pienpuolueiden pääsyä politiikan kehtoon:

1) Heikommassa asemassa olevat ihmiset eivät usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa tai politiikkaan ylipäänsä. Nukkuvien puolue saakin kyseenalaisen vaalivoiton kerta toisensa jälkeen, ja itsekin olen ollut sen jäsen jo vuodesta 2004. Rahoissa piehtaroivat porvarit sen sijaan äänestävät aktiivisesti turvatakseen oman asemansa.

2) Puoluetukia maksetaan vain eduskuntaan päässeille puolueille. Rahalla puolestaan saa näkyvyyttä ja suurin osa ihmisistä valitsee ehdokkaansa vain mainoksia seuraamalla. Kukapa ei muistaisi toivotalkoita ja hauskoja päitä Kokoomuksen vaalimainoksessa. Kuka sen sijaan tietäisi, mitä asioita surkuhupaisalla mainoksella ajettiin?

3) Kommunismin pelko kytee edelleen varsinkin vanhemmassa ikäpolvessa, mikä syö ääniä vasemmistopuolueilta.

4) Ympäristöäänet menevät Vihreille, joka on keskittynyt liikaa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja isompiensa perseennuolentaan. Useamman vuoden hallitusvastuun luulisi jo näkyvän jossain, vaan kun ei näy.

5) Protestiäänet ohjautuvat Perussuomalaisille, eikä muutos parempaan mielestäni ole, että potkitaan somaleita päähän ja ollaan entistäkin juntimpia.

6) Sympatiaäänet haalivat Isä Mitron kaapu ja tekstarikohuissa ryvettyneet maamme konkaripoliitikot.

Suljetaan ympyrä ja tunnustetaan tosiasiat: politiikka on perseestä, eikä se toimi. Demokratia muuttuu vitsiksi, kun koolla on kolme ihmistä tai enemmän. Menkää ja äänestäkää sitä vitun Kokoomustanne, niin allekirjoittanut vetää sillä välin perseet lähikuppilassa ja on tyytyväinen elämäänsä. Aamen.

Elokuun manifesti OSA 1

Vielä muutama vuosi sitten olin poliittiselta kannaltani fanaattinen liberaali. Siis porno elokuvateattereihin, viina kioskeihin ja huorat Alkon kulmalle. Viime aikoina yhteiskunnallinen vaikuttaminen on taas ruvennut kiinnostamaan, ja kauhukseni olen huomannut, että omimmalta on tuntunut Suomen Kommunistisen Puolueen pamfletti. Ensimmäiset ajatukset olivat, että minustahan ei kommaripaskaa tule, mutta puolueeseen tutustuminen muun muassa jäsenten blogeja lukemalla on osoittanut, että järkevimmät korulauseet löytyvät oikeasti sieltä leiristä. Harmi kyllä, sana kommunismi on pahasti leimautunut Pohjois-Korean, Kiinan ja Neuvostoliiton toteuttamien korruptoituneiden diktatuurijärjestelmien myötä, eikä siitä leimasta hankkiuduta hetkessä eroon. Ei ainakaan ryssävastaisessa Suomessa.

Kohdallani on siis tapahtunut radikaali siirtyminen äärioikeistosta äärivasemmistoon. Tuuliviiriksi on silti turha ruveta haukkumaan, sillä perusideologialtaan puolueet ovat hyvinkin samankaltaiset. Yksilönvapaus on kummankin puolueen keskeinen teema, ja erot niiden välillä syntyvätkin siinä, miten taloutta tulisi järkevästi hoitaa. Itse olen uskonut, ja haluaisin vieläkin uskoa vapaan kilpailun maailmaa parantavaan voimaan, mutta silmien avaaminen ja ympärilleen katselu on herättänyt unesta. Todellisuudessa mitään vapaata kilpailua ei ole enää hetkeen ollut, vaan monikansalliset suuryritykset ovat jo pitkään sanelleet markkinatalouden ehdot ja pienyrittäjät ovat vikisseet, minkä ylipitkiltä työpäiviltään ovat jaksaneet. Nykyjärjestelmä on sittemmin luonut kaikille tuttuja suorastaan koomisia tilanteita, joissa raaka-aineet ja tuotantokoneisto kuljetetaan halvan työvoiman perässä ”köyhiin” kehitysmaihin, jotta valmiit tuotteet saadaan myydä kalliilla ”rikkaille” länsimaalaisille.

Kapitalismin toimivuutta en silti minäkään voi kiistää, päinvastoin, hommahan toimii juuri kuten pitää: tuotetaan rahalla lisää rahaa. Harmi vain, että raha on pelkkä ihmisen keksintö, jolla ei itsessään ole mitään arvoa. Kaiken huipuksi rahan alkuperäinen tarkoitus vaihdon välineenä on aikojen saatossa sumentunut, ja nykyään dollarinkuva onkin vain riiston, keinottelun ja sorron symboli. Ylipaatoksellista tekstiä, mutta valitettavan totta.

Reissulohi

Orastavaan vanhuuteen on vähitellen totuttauduttava ja ruvettava muistelemaan menneitä. Kerronpa siis tapauksen viime talvelta. Lohisiivuja myytiin puoleen hintaan paikallisessa Citymarketissa ja nappasin mukaani paketin tuota herrojen herkkua. Ilman ronskia alennusta opiskelijabudjetissa olisi ollut vain tonnikalapurkin mentävä reikä, jos sitäkään. Kotona pakkauksen lähempi hypistely osoitti, että lohi oli pyydystetty Suomessa, pakattu Virossa ja nimen kohdalla luki norjalainen merilohi. Vaan eipä tuo taida olla mitenkään epätavallista tässä monikansallisten yhtiöiden hallitsemassa maailmassa.

Aggression alkulähteillä

Urheilu on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, laulaa Nykäsen Matti ja voi veljet, miten oikeassa onkaan. Voi sitä riemua ja tunteenpaloa, kun oman joukkueen tähtipelaaja iskee jatkoajalla voittomaalin rakasta verivihollista vastaan. Ainakin itselläni kilpailuhenkisyys vain puskee esiin jostain tyynen pinnan alta, ja mikäs sen harmittomampi tapa luoda mielenkiintoa muuten tyhjään elämään. Harmi kyllä, voittamisen halusta on lyhyt matka negatiivisempiin tunteisiin kuten vihaan ja raivoon, mistä todisteena ovat muun muassa huliganismi jalkapallokentän laidalla ja hajonneet Playstation-peliohjaimet lattialla kostean peli-illan jälkeen. Kun kyvyt ja taidot loppuvat, jää jäljelle väkivaltaan turvautuminen. Hetken voitonhuumasta saattaakin siis jäädä muistoksi vain kipeytynyt musta silmä.

Pystyn jopa jossain määrin hyväksymään huonojen häviäjien väärät toimintamallit tappion hetkellä, sillä viemäristä alas vedettyjä kuukausien toiveita ja odotuksia ei pysty noin vain kuittaamaan pelkällä rehdillä kädenpuristuksella. ”Onnea, olitte tänään parempia” ei ole aidosti hävinnyttä joukkuetta kannustaneen fanin kommentti. Hyvät häviäjät eivät vain koskaan ole oivaltaneet sitä jotain, mikä tekee urheilusta niin ihanaa.

Laillista orjakauppaa

Rahalla saa ja hevosella pääsee, toteaa jo vanha suomalainen sananlasku. Koko nykyinen yhteiskuntajärjestelmä perustuu keksittyihin tarpeisiin, jotka saa kätevästi rahalla tyydytettyä. Järjestelmän kannalta on kuitenkin harmillista, että suuri osa hyvin toimeentulevista ihmisistä omistaa jo elektronisen selänraaputtimen, sähköhammasharjan, juoksumaton ja muut elämälle välttämättömät hyödykkeet. Ennemmin tai myöhemmin kupla puhkeaa, ja ihmiset heräävät miettimään, miksi käydä töissä, kun pankkitili pullottaa, ostettavaa ei ruuan lisäksi ole ja mummon perintörahatkin pitäisi saada johonkin keskipitkän koron sijoitusrahastoon mahtumaan.

Totta kai päättäjät epätoivoissaan yrittävät antaa järjestelmälle tekohengitystä kehittämällä uusia tapoja nyhtää näkymättömästi rahat ihmisten taskuista, mistä hyvänä esimerkkinä on viime keväänä iloisen vastaanoton saanut mediamaksu. Myös uudet maksulaitepäätteet lisäävät jatkossa kauppalaskun loppusummaa ja ajokorttikin on uusittava entistä tiheämmin. Lista pelkästä maksamisen ilosta maksettavista laskuista on pelottavan pitkä. Illuusio töissä käymisen tarpeellisuudesta on pidettävä yllä keinolla millä hyvänsä, jotta yhteiskunta pyörii ja rikas eliitti saa jatkaa laakereillaan lepäämistä. Töistä ansaituilla rovoilla köyhät saavat sitten oikeuden ajaa autoa, seurata mediaa ja omistaa maata. Vapauden ja orjuuden raja on joskus kovin häilyväinen.

Oispa aina pizzaperjantai

Viikon ruokavinkkinä kerrottakoon, että aito & alkuperäinen Saarioisten kytkinlevy kannattaa korvata ainakin omia makunystyröitäni huomattavasti enemmän miellyttävällä Atrian roiskeläpällä, joka vetää myös esteettiset pisteet kotiin. Enää ei tarvitse kuvitella syövänsä siasta peräisin olevia ruumiin eritteitä, vaan nyt liikutaan jo ihmisestä purkautuneissa aineissa. En tiedä, tekevätkö äidit Atrian pitsoja, mutta hyviltä maistuvat. Nautitaan perinteiseen tapaan kylmänä ja mieluiten krapulassa. Bon Appetit!

Ajat muuttuvat

Ennen vanhaan mykkä ihminen oli häpeäksi koko suvulle. Vanhemmat piilottelivat sairasta lastaan, joka ei kyennyt osoittamaan tarpeitaan muuten kuin erilaisten käsimerkintöjen avulla. Tietotekninen kehitys on kuitenkin pistänyt vielä tästäkin paremmaksi. Nykyään epäsosiaaliset ihmiset kommunikoivat tietokoneen välityksellä ainoastaan sormiaan liikuttaen. Ilmiötä ei pidetä epänormaalina, vaan päinvastoin: ylivilkkaat lapsethan sinne hoitoon joutavat ja vielä rekisteriin nimen perään merkintä ADHD. Kauan eläköön ihmisten luontaisten erojen diagnosointi!

Juuri tällaisten ilmiöiden vuoksi ihmisolentoa ei voi kuin vihata ja rakastaa samanaikaisesti.

Carpe diem

Vietän parhaillaan kesälomaa ja huoletonta arkea on jatkunut pian jo kuusi viikkoa. Etukäteen suurissa suunnitelmissa oli matkustelua, vastuutonta oluen naukkailua aamun pikkutunneille ja erilaisten rästihommien tekoa omaan saamattomaan tahtiin. Siis kaikkea, mitä idyllinen mielikuva lomasta pitää sisällään. Todellisuudessa olen jämähtänyt tietokoneen ääreen, tylsistynyt ja odottanut koulun alkamista. Töissä ollessani odotin loman alkamista ja sitä ennen koulussa töiden alkamista. Kyseessä on siis tyypillinen sitten kun - tai tuttavallisemmalta nimeltään sitku-ilmiö. Missä on kyky heittäytyä hetkeen? Maailmanrauhaa enemmän toivoisin itselleni totaalista mielenrauhaa, joka todennäköisesti passivoisi tyytymään kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen. Enkä vain itselleni, sillä arvelen, etten ole ainoa ongelmasta kärsivä.

Helppo oikotie onneen olisi ottaa pora käteen ja heittää aivot seinälle, niin piehtarointi lobotomian ihanuudessa voisi alkaa. Tietysti simppelimpi ja yleisesti hyväksytympi keino päästä hetkeksi samalle tasolle on juoda pullollinen raikasta Koskenkorvaa. Voisi kai aiheellisesti kysyä, mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Lähtölaukaus

38 kuukauden takainen lupaukseni kirjoitustahdin parantamisesta osoittautui tyypilliseksi lupaukseksi saamatta aikaan mitään konkreettista. Onneksi elämässä on rajoittamaton määrä uusia lähtöyrityksiä, joten tässä sitä nyt ollaan. Viime vuosien tapahtumien lyhyt referointi lienee paikallaan, jotta allekirjoittaneen nykytilanne ja näin ollen kirjoitusten peruslähtökohta tulisi tutuksi muillekin kuin äiskälle ja naapurin alkoholisoituneelle Penalle. Sinällään taustatiedoilla ei ole pienintäkään merkitystä, sillä jutut pyrkivät edelleen liikkumaan yleisillä vesillä, arkielämää välttelevissä aiheissa. Intiimejä henkilökohtaisia vuodatuksia kaipaavien kannattaa siis jatkossakin pysyä Seiskan ja Johanna Tukiaisen äärellä. Niin teen itsekin: eilen kuuntelin Youtube-videopalvelusta Lööppijulkkiksen ja miltei oksensin.

Armeijapesti lusittiin kunniakkaasti loppuun, minkä jälkeen aurinko paistoi kirkkaammin ja linnut lauloivat heleämmin, kunnes muutaman viikon rappiolla olon jälkeen karu todellisuus iski vasten kasvoja. Rahaa eli työpaikka oli saatava, ja sehän saatiin. Kello kuuden herätykset muuttuivat puoli viiden aamuiksi, eikä ruokaakaan enää kannettu valmiina naaman eteen. Ankea armeija vaihtui siis auvoisaan työelämään. Vuoden metallipajassa hikoilun jälkeen kosminen totuus näyttäytyi jälleen uudessa valossa: työssäkäynti ei ollutkaan ihmistä varten. Päätin laskea elintasoani entisestään ja siirtyä Suomen arvostetun koulutusjärjestelmän hoiviin. Monen sattuman kautta päädyin opiskelemaan puutarhurointia ja samalla lavealla tiellä ollaan edelleen.

Tekstien osalta luvassa jatkossa jotain ihan muuta.