Ajatusleikki

Lapsuudessa lempivärini oli vihreä. Asiaa ei vaatetuksesta tai muustakaan huomannut, mutta niin vain olin jostain syystä päättänyt. Syyllisenä päätökseen pidän ystäväkirjoja, jotka tivasivat asiaa kirjasta toiseen. Jokin oli vain valittava ja valitsin laajasta värien kirjosta vihreän. Todellisuudessa vaihtoehdot olivat hyvinkin rajatut, sillä musta symboloi saatanaa, valkoisesta pitivät vain pyhäkoululaiset ja väreistä iloisimmat olivat tyttöjen värejä. Harmaa taas oli niin harmaa ja ruskea yhtä kuin paskanruskea. Jäljelle jäivät siis sininen ja vihreä, joista siis valitsin jostain syystä vihreän. Tietenkään valintaprosessi ei edennyt noin analyyttisesti, mutta jotenkin tuota rataa ajatukseni saattoivat alitajuisesti kulkea. Yhä edelleen vihreä saattaa vanhasta tottumuksesta livahtaa äänihuulteni välistä ilmoille, mikäli niinkin tyhjänpäiväisestä asiasta kuin lempiväristä sikiää keskustelua.

Mutta miltä lempivärini vihreä näyttää muiden silmissä? Mistä voimme olla varmoja, että vihreä näyttää kaikkien silmissä samanlaiselta? Itse en keksi ainuttakaan aukotonta todistuskeinoa. Luultavasti näemme värit samanlaisina, mutta ajatus kunkin omasta väritodellisuudesta on kutkuttava. Toiselle musta voi olla punainen, ja minun oranssi voi olla sinulle keltainen. Ja silti ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ilman vastaväitteitä.

Rahabisnes

Sota on maailman parasta bisnestä. Mitä enemmän soditaan, sitä kovempaa yhteiskunnan raharattaat pyörivät asekaupan puhjetessa täyteen kukkaansa. Työllistävästä vaikutuksesta lienee turha puhuakaan: jokaiseen hyökkäykseen tarvitaan tuhansia työkykyisiä sotilaita ja uusia paikkoja aukeaa sitä mukaa, kun porukkaa rintamalla lakoaa. Mitä enemmän tuhotaan, sitä enemmän saadaan rakentaa uudestaan. Luonnollisesti sodan voittajapuolella on yksinoikeus jälleenrakentamiseen, joten jokainen siviilirakennuksiin osunut harhapommi vetää sodan taustapirujen virnettä, jos mahdollista, entistäkin leveämmäksi. Murhatut lapset, tuhotut kodit ja raiskatut vaimot eivät ole riittävä rangaistus tappiosta, vaan häviäjämaan on luovutettava myös luonnonrikkautensa parempiin käsiin. Vaan miljoonat öljylitrat ovat vain pieni kirsikka kermaisen kakun päälle, kun sota jo itsessään on takonut tulostaululle vähintään tähtitieteelliset lukemat. Lopuksi lentotukialuksella kädet ristissä muistellaan kaatuneita, juodaan voiton maljat ja pohditaan kuumeisesti, minne seuraavaksi hyökättäisiin. Lait ja asetukset muuttuvat, mutta vahvimman oikeus on tullut jäädäkseen.

Sodan surullisinta antia ei ole suuri siviiliuhrien määrä tai maan tasalle tuhotut kulttuuriperintökohteet. Surullisimmassa asemassa ovat sodasta voittajina palaavat sankarit, jotka vilpittömästi kuvittelevat tehneensä maailmasta paremman paikan olla ja elää. Tyhmyys ja ajattelemattomuus ovat tyhmän ja ajattelemattoman toiminnan ihanat tekosyyt, joista ketään ei voi edes vaatia tilille.

Mistä näitä ajatuksia oikein tulee?

Ihmisiltä puuttuu kyky julkaista ajatuksensa eksaktissa kirjallisessa muodossa. Väite vaatinee blogin kirjoittajalta hieman perusteluja. Ajatusten saattaminen järkeviksi lauseiksi vaatii aina hieman muuntotyötä. Harmi kyllä muuntotyön yhteydessä myös alkuperäinen ajatus usein unohtuu, kun resurssit tuhraantuvat kirjainten, sanojen ja lauseiden saattamiseen edes jonkinlaiseen loogiseen järjestykseen. Myös lukuprosessi on vain lukijan henkilökohtainen tulkinta tekstistä, eikä yleismaailmallinen yksiselitteinen totuus. Hauki on kala, onhan se, mutta ajatusta, jonka kyseisen lauseen muodostaminen on vaatinut, ei tiedä kukaan muu kuin lauseen kirjoittaja, jos hänkään. Emmehän välttämättä tiedosta edes omia todellisia ajatuksiamme, vaan ainoastaan tulkitsemme omia aivoimpulssejamme, ja elämänkokemuksemme perusteella kuvittelemme sanat pään sisään. Ylimääräiset äänetkin vaikenevat riittävällä lääkityksellä. Suorastaan pelottavaa, että joudumme elämään yksin omien tulkintojemme kanssa. Entä jos tulkitsemme itseämme täysin väärin? Maailman katselu pikkulapsen silmin ilman vuosien kerryttämää painolastia voisikin olla varsin veretseisauttava kokemus.

Tärkeimmät sanat

Vittu, perkele, saatana, jumalauta ja helvetti muodostavat kirosanojen perusjoukon. Yhdistelemällä niitä muihin alatyylin sanoihin, pystyy hyvin ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Vitun kusipää kertoo kohteestaan enemmän kuin sanapari ärsyttävä mieshenkilö. Myös keskeisimpien kirosanojen keskenään yhdistely onnistuu, mutta niiden käyttö vaatii jo hieman valistuneempaa kielikorvaa, jotta mokilta vältyttäisiin. Helvetin perkele rimmaa loistavasti, kun taas vittu helvetti ei ole tästä todellisuudesta. Miltei jo omiksi sanoikseen ovat muodostuneet yhdistelmät vittu saatana ja helvetin perkele. Onkin vain makuasia, iskeäkö edellisten väliin välilyönti, vaiko ei. Oma suosikkini on pelkistetty, mutta perinteinen vittu, joka sopii milteipä tilanteeseen kuin tilanteeseen. Sen vaikutusta pystyy tehostamaan lisäämällä eteen voida-verbin kolmannen persoonan imperatiivimuodon. Sen sijaan suomalaisen kiroilukulttuurin helmi, äärimmäisenä suussa rohiseva perkele, on jäänyt lähes tyystin aktiivisen sanavarastoni ulkopuolelle.

Kirosanat ovat kielemme rikkaus, joten käyttäkäämme niitä vitun ahkerasti saatana.

Elämysmatka

Lomalla kuuluu tehdä rohkeita irtiottoja arjesta, joten suuntasin kirjastoon. Viime käyntikerrasta olikin nähtävästi kulunut aikaa, sillä paitsi, että kirjastokorttini oli vanhentunut, niin myös koko virasto oli suunnannut uusiin toimitiloihin. Hetken hämmennyksen ja puhelinsoiton jälkeen löysin oikean rakennuksen. Kirjaston käytävillä haahuillessa tunsin itseni muinaisjäänteeksi uuden polvenkorkuisen sukupolven kirmatessa tietokoneille yhtä luontevasti kuin itse aikanani Viisikko-hyllylle. Ymmärsin sentään vaientaa päässäni nykynuorison rappeutuneisuutta huutaneet äänet, joten vanhuuteen on vielä jonkin verran matkaa.

Kirjastosta mukaan tarttui Umberto Econ Ruusun nimi. Kolmas yritys lukea kyseinen teos kannesta kanteen. Älkää edes kysykö, miksi olen sekaantunut kirjaan, jonka lukeminen käy masokismista. Teksti on raskasta ja sitä riittää, eikä latinankielisten lainausten käyttöä ole säästelty. Klassikkostatus kai aikoinaan veti sivistystä hamunneen lukiolaispojan puoleensa. Luvassa ei siis ole kepein mahdollinen laskeutuminen kaunokirjallisuuden pariin vuosien tauon jälkeen, mutta miksi kokea pieniä ilon hetkiä, kun itsensä lannistaminen käy paljon helpommin?

Oppia ikä kaikki

Olen hyvinkin skeptinen kaikkea ei todistettua kohtaan. Henkiparantajat, astrologit ja jehovantodistajat saavat siis turhaan tyrkyttää oppejaan allekirjoittaneelle. Vaikka uskomattomuuteni on vankkumaton, niin suhtaudun kuitenkin mielenkiinnolla kaikkiin rajatiedon tuolta puolen löytyviin ilmiöihin. Jopa vihaamani kristinusko tarjoaa otollisen maaperän tuloksettomille väittelyille. Myös kuponkiuutisten luontaislääkkeet ja sähköpostiin tulvivat kasvata-sitä-itse-pumput ovat enemmän kuin kiinnostavia, mutta lopulta olen pitänyt niitäkin vain keinoina nyhtää rahat hyväuskoisten taskuista.

Sain keväällä hieman nokilleni, kun suostuin kehotuksesta työntämään korvaani puolikkaan valkosipulinkynnen, joka paransi orastaneen korvatulehdukseni. Aina oppii uutta, kunhan pitää mielen, tai tässä tapauksessa korvan, avoimena ja vastaanottavaisena.

Elokuun manifesti OSA 2

Jatketaan politiikassa rypemistä. Mielestäni muutosta haluavien ihmisten pitäisi haudata sotakirveet ja lähteä yksissä tuumin haastamaan eduskuntaan jämähtäneitä rahapuolueita. Nyt potentiaaliset äänet jakaantuvat monien isoissa linjavedoissa samalla asialla olevien, mutta detaljeissa riitaantuneiden pienpuolueiden kesken, minkä seurauksena Katainen & Vanhanen saavat kerta toisensa jälkeen lyödä kädet yhteen vaalivoiton kunniaksi. Varmasti löytyisi riittävästi ihmisiä lyömään kapuloita nykyhallituksen rattaisiin, mutta nähdäkseni seuraavat asiat jarruttavat pienpuolueiden pääsyä politiikan kehtoon:

1) Heikommassa asemassa olevat ihmiset eivät usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa tai politiikkaan ylipäänsä. Nukkuvien puolue saakin kyseenalaisen vaalivoiton kerta toisensa jälkeen, ja itsekin olen ollut sen jäsen jo vuodesta 2004. Rahoissa piehtaroivat porvarit sen sijaan äänestävät aktiivisesti turvatakseen oman asemansa.

2) Puoluetukia maksetaan vain eduskuntaan päässeille puolueille. Rahalla puolestaan saa näkyvyyttä ja suurin osa ihmisistä valitsee ehdokkaansa vain mainoksia seuraamalla. Kukapa ei muistaisi toivotalkoita ja hauskoja päitä Kokoomuksen vaalimainoksessa. Kuka sen sijaan tietäisi, mitä asioita surkuhupaisalla mainoksella ajettiin?

3) Kommunismin pelko kytee edelleen varsinkin vanhemmassa ikäpolvessa, mikä syö ääniä vasemmistopuolueilta.

4) Ympäristöäänet menevät Vihreille, joka on keskittynyt liikaa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja isompiensa perseennuolentaan. Useamman vuoden hallitusvastuun luulisi jo näkyvän jossain, vaan kun ei näy.

5) Protestiäänet ohjautuvat Perussuomalaisille, eikä muutos parempaan mielestäni ole, että potkitaan somaleita päähän ja ollaan entistäkin juntimpia.

6) Sympatiaäänet haalivat Isä Mitron kaapu ja tekstarikohuissa ryvettyneet maamme konkaripoliitikot.

Suljetaan ympyrä ja tunnustetaan tosiasiat: politiikka on perseestä, eikä se toimi. Demokratia muuttuu vitsiksi, kun koolla on kolme ihmistä tai enemmän. Menkää ja äänestäkää sitä vitun Kokoomustanne, niin allekirjoittanut vetää sillä välin perseet lähikuppilassa ja on tyytyväinen elämäänsä. Aamen.

Elokuun manifesti OSA 1

Vielä muutama vuosi sitten olin poliittiselta kannaltani fanaattinen liberaali. Siis porno elokuvateattereihin, viina kioskeihin ja huorat Alkon kulmalle. Viime aikoina yhteiskunnallinen vaikuttaminen on taas ruvennut kiinnostamaan, ja kauhukseni olen huomannut, että omimmalta on tuntunut Suomen Kommunistisen Puolueen pamfletti. Ensimmäiset ajatukset olivat, että minustahan ei kommaripaskaa tule, mutta puolueeseen tutustuminen muun muassa jäsenten blogeja lukemalla on osoittanut, että järkevimmät korulauseet löytyvät oikeasti sieltä leiristä. Harmi kyllä, sana kommunismi on pahasti leimautunut Pohjois-Korean, Kiinan ja Neuvostoliiton toteuttamien korruptoituneiden diktatuurijärjestelmien myötä, eikä siitä leimasta hankkiuduta hetkessä eroon. Ei ainakaan ryssävastaisessa Suomessa.

Kohdallani on siis tapahtunut radikaali siirtyminen äärioikeistosta äärivasemmistoon. Tuuliviiriksi on silti turha ruveta haukkumaan, sillä perusideologialtaan puolueet ovat hyvinkin samankaltaiset. Yksilönvapaus on kummankin puolueen keskeinen teema, ja erot niiden välillä syntyvätkin siinä, miten taloutta tulisi järkevästi hoitaa. Itse olen uskonut, ja haluaisin vieläkin uskoa vapaan kilpailun maailmaa parantavaan voimaan, mutta silmien avaaminen ja ympärilleen katselu on herättänyt unesta. Todellisuudessa mitään vapaata kilpailua ei ole enää hetkeen ollut, vaan monikansalliset suuryritykset ovat jo pitkään sanelleet markkinatalouden ehdot ja pienyrittäjät ovat vikisseet, minkä ylipitkiltä työpäiviltään ovat jaksaneet. Nykyjärjestelmä on sittemmin luonut kaikille tuttuja suorastaan koomisia tilanteita, joissa raaka-aineet ja tuotantokoneisto kuljetetaan halvan työvoiman perässä ”köyhiin” kehitysmaihin, jotta valmiit tuotteet saadaan myydä kalliilla ”rikkaille” länsimaalaisille.

Kapitalismin toimivuutta en silti minäkään voi kiistää, päinvastoin, hommahan toimii juuri kuten pitää: tuotetaan rahalla lisää rahaa. Harmi vain, että raha on pelkkä ihmisen keksintö, jolla ei itsessään ole mitään arvoa. Kaiken huipuksi rahan alkuperäinen tarkoitus vaihdon välineenä on aikojen saatossa sumentunut, ja nykyään dollarinkuva onkin vain riiston, keinottelun ja sorron symboli. Ylipaatoksellista tekstiä, mutta valitettavan totta.

Reissulohi

Orastavaan vanhuuteen on vähitellen totuttauduttava ja ruvettava muistelemaan menneitä. Kerronpa siis tapauksen viime talvelta. Lohisiivuja myytiin puoleen hintaan paikallisessa Citymarketissa ja nappasin mukaani paketin tuota herrojen herkkua. Ilman ronskia alennusta opiskelijabudjetissa olisi ollut vain tonnikalapurkin mentävä reikä, jos sitäkään. Kotona pakkauksen lähempi hypistely osoitti, että lohi oli pyydystetty Suomessa, pakattu Virossa ja nimen kohdalla luki norjalainen merilohi. Vaan eipä tuo taida olla mitenkään epätavallista tässä monikansallisten yhtiöiden hallitsemassa maailmassa.

Aggression alkulähteillä

Urheilu on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, laulaa Nykäsen Matti ja voi veljet, miten oikeassa onkaan. Voi sitä riemua ja tunteenpaloa, kun oman joukkueen tähtipelaaja iskee jatkoajalla voittomaalin rakasta verivihollista vastaan. Ainakin itselläni kilpailuhenkisyys vain puskee esiin jostain tyynen pinnan alta, ja mikäs sen harmittomampi tapa luoda mielenkiintoa muuten tyhjään elämään. Harmi kyllä, voittamisen halusta on lyhyt matka negatiivisempiin tunteisiin kuten vihaan ja raivoon, mistä todisteena ovat muun muassa huliganismi jalkapallokentän laidalla ja hajonneet Playstation-peliohjaimet lattialla kostean peli-illan jälkeen. Kun kyvyt ja taidot loppuvat, jää jäljelle väkivaltaan turvautuminen. Hetken voitonhuumasta saattaakin siis jäädä muistoksi vain kipeytynyt musta silmä.

Pystyn jopa jossain määrin hyväksymään huonojen häviäjien väärät toimintamallit tappion hetkellä, sillä viemäristä alas vedettyjä kuukausien toiveita ja odotuksia ei pysty noin vain kuittaamaan pelkällä rehdillä kädenpuristuksella. ”Onnea, olitte tänään parempia” ei ole aidosti hävinnyttä joukkuetta kannustaneen fanin kommentti. Hyvät häviäjät eivät vain koskaan ole oivaltaneet sitä jotain, mikä tekee urheilusta niin ihanaa.